Archive for the ‘ Jaska ’ Category

Jorin jorinoita

 

Neidenin perustitti pyytäjänsä hellässä syleilyssä.

Neidenin perustitti pyytäjänsä hellässä syleilyssä.

Olen käynyt Lapissa kalassa vuodesta 2003. Lapsuudenystäväni Jaska soitti minulle tuolloin talvella ja kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan kalaan Lappiin kesällä 2003. Vastaus kuului: Koska mennään? Kolme kesää meni pienempiä jokia kolutessa, aluksi virvelillä ja sitten yhden käden perhokepillä. Vuonna 2006 hankimme kahden käden perhokepit ja siirryimme lohenpyyntiin Neidenille. Ensimmäisenä kesänä porukkaan kuuluivat Jari, Jaska, Masa ja minä. Ryhmän nimeksi muodostui D.S.-tiimi matkan aikana nautitun Dentist’s Special-juomaseoksen mukaan. Kesällä 2007 saimme D.S.-tiimiin vahvistukseksi myös Apen. Kesällä 2008 ryhmämme kokoonpano vakiintui em. viiteen ystävykseen. Samana kesänä D.S.-tiimi sai kanssakalastajilta lisänimen LA-ryhmä käytössämme olleiden lyhytaaltopuhelimien mukaan. Kesällä 2006 majoituimme Fjellstuessa sekä 2007 ja 2008 Neiden Campingissä. LA-ryhmä on varannut majoituksen myös kesälle 2009 Fjellstuesta viikolle 28.

Kesän 2006 reissu meni enemmän tai vähemmän kahden käden kepillä heittämisen harjoitteluun. Hyvän harjoitusleirin tarjosi muutaman päivän Pitkäkosken reissu. Pitkältäkoskelta Jaska sai hienon alun lohestajan taipaleelleen 8,7-kiloisella lohellaan. Itse en saanut kesinä 2006 ja 2007 saaliiksi muuta kuin kokemusta. Kaikkina kesinä olemme heittäneet neljä lupaa.

Kesällä 2008 oli sitten minun vuoroni saada kaloja. Kalastimme ensimmäisen luvan illan, niin kuin muidenkin lupien illat, mutta päätimme käyttää Jaskan kanssa ensimmäistä kertaa sellaista taktiikkaa, että menisimme ajoissa nukkumaan ja heräisimme kolmen neljän aikaan ”aamusyönnille”. Päivisin sitten nukkuisimme toisen kolmen neljän tunnin pätkän. Taktiikka tuntui toimivan, sillä ensimmäisen luvan ensimmäisenä aamuna alkoi tapahtua. Koska Neiden Campingin kotirannassa näytti olevan täysi miehitys, valloitimme Hansenin montun, jossa ei ollut yhtään kalastajaa. Viiden maissa tunsin sinihopeassa pörhössäni tukistuksen ja pian elämäni ensimmäinen lohititti rimpuili rannalla. Perkasin kalan ja muutaman laskun jälkeen ensimmäinen titti sai seuraa. Tässä kohtaa tarjosin samanlaista perhoa, kuin ottiperhoni, Jaskalle, joka ilmoitti ottavansa tarjouksen vastaan seuraavan laskunsa jälkeen. Mutta eipä tarvinnut ottaa, sillä Jaska sai seuraavalla laskullaan reissun suurimman kalan. ”Yllättäen” perhona oli green highlander kuten vuonna 2006 ja kalakin oli totuttua suuruusluokkaa 8,5 kiloa. Myöhemmin viikolla sain kaksi tittiä eri päivinä kotirantaa vastapäätä olevan poolin loppuliu’usta, toisen oliivinvärisellä sarvijaakolla ja toisen ruskeaoranssilla pörhöllä. Myös kokeiluni kahdella perholla tuotti tulosta, mutta kiinteän sivuperukkeen takia titti pääsi vielä kasvamaan. Sain maistaa pettymyksen karvasta kalkkia, kun toinen perho otti kiveen kiinni ja hyvin kiinni ollut titti pääsi potkaisemaan itsensä vapaaksi. Siihen loppuivat sivuperukekokeilut siltä reissulta, mutta ennen ensi kesän reissua näperrän itselleni tarvikkeet liukuvaan sivuperukkeeseen.

Sain siis yhteensä neljä tittiä rannalle asti. Kaikki viisi kiinni ollutta kalaa ottivat kiinni perhon jo lopetettua sivuttaisliikkeen. Nyt ymmärrän, miksi paikalliset roikottavat perhoa virrassa pitkällä vavalla heittämättä sitä lainkaan virran poikki tai muutenkaan. Vaatimattoman kokemukseni mukaan perholla kalastavan on hankkiuduttava sellaiseen paikkaan, että perho on halutussa paikassa silloin, kun se ui suoran siiman päässä. Mene ja tiedä. Aiemmin mainitsemieni perhojen lisäksi rimpauttaja näytti tekevän tuhojaan naapurikalastajien siimojen päissä kesällä 2008. Pitkälläkoskella kesällä 2006 tapaamiemme konkareiden mukaan myös jock scott sekä black ja silver doctorit ovat hyviä pelejä Neidenillä. Kireitä siimoja vuodelle 2009!

Joka vanhoja muistelee…

Lohestuksen avaus

Lohestuksen avaus

… sitä tikulla silmään. Silläkin riskillä.

Elämäni ensimmäinen lohireissu suuntasi Norjan puolen Neidenille. Oma lohivapa oli ostettu pari viikkoa aiemmin ja siimoja ja muita tykötarpeita oli viritelty matkakuumeen nostattamana.

Ensimmäistä lupaa oli tuskin kalastettu tuntiakaan kun siiman päässä tuntui pari tiukkaa ravistusta ja kela lähti laulamaan. Minä nousin nopeasti rantaan siimatuntuman pitäen ja ei muuta kuin kalaa alaspäin seuraamaan. Hetki mentiin alaspäin, sitten lähdettiin ylös ja taas tultiin alas. Kaikki tietenkin kalan komennossa.

Masa ja Jori tuli jossain välissä katsomaanmitä on tekeillä kun LA-puhelimeen ei kuulu muuta kuin huohotusta ja pari hätäistä sanaa siellä täällä. Kevyt ratsuväki laukkaa paikalle ja siinä sitten ihmetellään että mitäs nyt lohestuksessa pitäisi tehdä.

Väsytyksen aikana lohi jäi juromaan pariin eri monttuun. Ensimmäisestä montusta lohi lähti liikkeelle kun siimalla antoi vetoa. Toisesta montusta lohi ei tuntunut lähtevän sitten millään – oliko sitten paaluttanut jo tonttia. Terveisiä lohelle yritettiin lähettää sorakourallisella ja vavalla antaa vetoa, mutta sehän tuntui vain kyselevän että kuka käskee. Oli siinä ensikertalaisella jännät hetket kun ei oikein tiennyt mitä uskaltaa kokeilla ja tehdä ettei mene elämän kala sivu suun. Jossakin vaiheessa Masa taisi olla haaroja  myöden joessa- “Jos se tulee kohdalle niin halaan sitä niin ettei varmaan lähde”.

En tiedä miten olisi kalan nostamisen kanssa käynyt, jos paikalle ei olisi osunut samalla leripaikalla majannutta konkari, joka avuliaasti koukkasi kalan rantakiville viimeistä voitelua varten. Rannalla vasta minullekin selvisi minkä kokoinen mörkö sieltä nousi.

Ensikertalaisen tuuri ei riittänyt muihin kalatapahtumiin lopuilla luvilla, mutta eipä sitä oikeastaan osannut jäädä kaipaamaankaan. Ensi vuonna taas – takuulla.

(Jälkikirjoitus – ei tullut seuraavana vuonna kalaa. Jos vanhat merkit paikkaansa pitää, niin vuosi 2009 kalastetaan tyhjää ja vuonna 2010 on taas pakki täynnä Green Highlanderia . Ei sinne muuta tarvita.)

Kielajoki ja Kaamasjoki

Elämäni ensimmäinen perhotaimen rannalla!

Elämäni ensimmäinen perhotaimen rannalla!

Vuosittaisen lohireissun alkuun saatiin Jorin kanssa sopimaan pari päivää pikkukepeillä kalastusta. Aluksi tehtiin pieni pikainen pisto Inarijärven eteläpuolen vesistöihin. Luvan sisällä olevat virtaavat vedet olivat todella vaatimattomia ja saivatkin meidät ajamaan kauhealla kiireellä Kaamasen tiellä kahluuhousut päällä. Kaamas- ja Kielajoen koko ja kalakannat olivat tiedossa.

Aamulla kahdelta saavuttiin Inarin ja Enontekiön rajalle ja siitä Kaamasjoen vartta alaspäin harjussuvantoja kohti. Syystä, toisesta tai kolmannesta nähtiin vain yksi pintova harjus, joka sitten päätyikin kello kahdeksalta aamulla graaviin. Oli erittäin nautinnollista kalastaa näkyvää kalaa, joka selvästi kävi katsomassa jokaisen pintakalvossa ohitseen lipuvan jutun.

Kaamasjoen kopaisun jälkeen nukuimme jokusen tunnin autossa, minkä jälkeen lähdimme Kiellatuvalle syömään poronkäristystä. Samalla saatiin huone Kiellatuvasta, nukuttiin tuokio ja lähdettiin illaksi/yöksi kalaan.

Kiellatuvalta ylöspäin on kalastukselta rauhoitettu poikastuotantoalue. Alaspäin kävellessä tulee vastaan hyviä paikkoja useita – koskia ja taimenpaikkoja mahtuu ensimmäiselle kolmelle-neljälle kilometrille monia.

Kävelimme alas ja lähdimme kalastamaan ylöspäin. Ensimmäisen neljän tunnin aikana kokemukset oli lähinnä kauniista luonnosta ja rauhallisesta veden solinasta. Jokunen alamittainen taimen kävi katsomassa perhoja, mutta muuta ei sitten ollutkaan.

Noin 700m Kiellatuvalta alaspäin olevan hiekkasärkän mutkasta, aivan tuvalta kuultujen kokemusten mukaisesti, tälläsi vihdoin terhakka taimen kiinni. Kala taivutti vapaa kiitettävästi, mutta ei lopulta karannut kovinkaan kauas. Pienen keskustelun jälkeen taimen päätyi rannalle mitattavaksi ja ihailtavaksi. Myös pappi kävi paikalla.

Kala oli aivan jumalattoman kaunis, 54cm pitkä ja pullea taimenmamma. Erityisesti ihastelimme sinistä, melkein turkoosia sävyä, joka taimenen kyljessä oli.

Taimenen petti musta Leech, ei siis mikään ihannesidos, mutta kuitenkin. Vatsassa ei ollut mitään muuta kuin yksi sulamaton muurahainen, kaksi pientä ruskeaa keppiä (!) sekä yksi siipipari. Ihmekös tuo jos perho kelpasi matkalla pohjoiseen.

Hyvä reissu, kiva patikka ja hieno kala.

Ai niin, Kaamasjoella oli hyttysiä aivan julmetusti. En ole ennen saanut tapettua täyttä tusinaa yhdellä iskulla…

Kamasjoen standardiharri

Kamasjoen standardiharri

Hansenin rouva

Hansenin montun rouva vuodelta 2008

Hansenin montun rouva vuodelta 2008

Reissun ensimmäinen lupa Neidenillä. Illalla jokunen tunti kalastusta ja sitten nukkumaan. Kello soittaa puoli kolmelta ja kolmen aikaan siimat oikenee Hansenin montulla. Jorinkanssa saadaan heittää poolia aivan kahdestaan.

Viiden aikaan paikallista aikaa alkaa tapahtumaan. Jorisaa titin ylös. Kolmisen varttia myöhemmin Jori saa toisen – samalla perholla. Rasiasta kuulemma löytyy toinenkin (jonka jopa saan lainaksi), mutta päätän kuitenkin heittää jo siiman päähän sitomallani Green Highlanderilla. Vaihdetaan sitten seuraavaan heittoon, Jorilla menee kalaa peratessa kuitenkin aikaa.

“Laskun” puolivälissä tapahtuu kummia. Perho pysähtyy kuin seinään ja joku tukistaa siimasta. Kaikki löysänä oleva siima menee samantien ja perintö-Hardyn olematon jarru ei paljon auta. Ensin saadaan siis siimanpolttama etusormeen ja heti perään kämmenpohja saa lämpöä.

Kala pysyy loppujen lopuksi yllättävän lähellä. Lohi tekee jokusen syöksyn useampaankin suuntaan, mutta kuitenkin jää suhteellisen lähelle. Veteen punnitsimme kalan tummuneeksi, kivankokoiseksi jalaksi.

Kala väsähtää melkoisen pian ja antaa ohjata itsensä Hansenin montun reunakiville. Kalan osalta peli taisi olla menetetty siinä vaiheessa – Minä vedän siimasta ja Jori työntää pyrstöstä. Paikallinen jokipastori käy tervehtimässä ja miehet haukkoo henkeä. Lohijalka taitaakin olla jotakin aavistuksen parempaa.

Neiden Campingissä (rauha Campingin sielulle) puntari jää 8.7kg kohdalle. Digivaaka korjaa painon 8.5 kiloon. Pituutta mammalla oli tasan 100cm ja kylki todella oli hieman tummentunut. Paljonko lienee painoa joessa menettänyt kun oli 5cm pidempi ja kuitenkin saman painoinen kuin parin vuoden takainen lohi Pitkäkoskelta.

Jälkikäteen on pakko myöntää että annoin lohelle aivan liian kovaa kättä pitääkseni mamman Hansenin montussa tai sen liepeillä. Saattoihan se myös olla jo sen verran mustasukkainen montustaan että sekin vaikutti asiaan. Joka tapauksessa minua puistattaa katsoessani perhoa, joka sen suupielessä roikkui, ja erityisesti sen vääntyneitä koukkuja.

Minun olisi oikeastaan varmaankin kuulunut menettää tuo kala. Ehkä parempi oppia tästä ja nyt – kun kerran sain kalan rannalle. Olisiko tuo ollut ennakkoa oletetusta opetuksesta.